Torstaina 19.2 koitti yksi elämäni pisimmistä päivistä. Edes keskimmäisen yli 16 tunnin kivulias ja päin honkia mennyt synnytys ei tuntunut läheskään näin pahalta. Tuska oli paljon pahempaa synnytyksessä, mutta tässä tilanteessa nuo matelevat tunnit ja minuutit oli jotain niin sydäntäraastavaa ettei toivo joutuvan tähän tilanteeseen enää koskaan.
Olimme jo viiden aikaan hereillä ja yritimme miehen kanssa hyvin vaitonaisina saada syötyä edes jotain, ei kauheasti ollut ruokahalua. Poika herätettiin viime tingassa, puettiin ja lähdettiin ajelemaan kohti Keski-Suomen Keskussairaalaa. Mummo ja Äijä olivat tulleet jo illalla vahtimaan sisaruksia. Matka meni hiljaisuudessa ja poikaa jännitti kovasti. Ei halunnut puhua eikä tahtonut kuunnella radiotakaan.
Olimme jo ennen seiskaa perillä, ilmottauduimme infoon ja kun poika sai "huvipuistorannekkeensa" siirryttiin lasten vastaanotolle odottamaan. Siellä ei sitten kauaa (vajaa 40 min) tarvinnutkaan odotella, kun päästiin jo antamaan esilääke, särkylääke, puuduttavaa rasvaa kämmeniin (jotta saavat tipan helpommin laitettua..?), vessakäynti ja käskettiin vaihtamaan vaatteita. Vaatteista löytyi kyllä housut jalkaan, mutta paitoja jouduttiin metsästämään, lopulta yksi hoitaja toi vaihtoehdoiksi koon 120 paidan (juu, ei toivoakaan mahtumisesta 140cm käyttävälle.. :D ) ja s-koon mekon.. joten puettiin sitten mekko..
Meitä kävi moikkaamassa sekä hoitaja, (oli mukava nähdä kuka siellä leikkaussalissa huseeraa pojan kanssa) että anestiahoitaja, (joka pitää huolen rauhallisesta unesta) Myös toinen kirurgi kävi selittämässä vielä kerran mitä he tekevät ja mihin pyritään onnistuvan. Sanottiin että ainakin 2-3 tuntia menee operaatiossa.
Esilääke (tekee uniseksi) alkoi vaikuttamaan 10 min jälkeen, tehden pojasta vekkulin, väsyneen, huojuvan ja pöhnäisen oloisen. Onneksi meillä oli sänky, jonne saimme pojan kipattua. Silmät pyöri päässä, pahin pelko ja jännitys katosi ja panikointi unohtui kokonaan. Poika vaikutti olevan aivan muissa maailmoissa eikä oikein puheestakaan saanut selvää. Poika itse ei muista mitään tästä mitään, eikä esivalmisteluista, joihin hän hoitajan kanssa lähti klo. 8.18. Poika vain ohimennen huitasi kädellään "heipat" vielä mennessään ja tästä alkoi itselleni kaikkein pisimmät tunnit elämässäni...
Ei ollut mitään tehtävissä enää, homma oli muiden käsissä.. Piti vain odottaa, rukoilla ja toivoa että kaikki menee hyvin! Meidät ajettiin kahville, mutta mikään ei oikein maistunut.. Istuttiin hiljaisuudessa ja tuijotettiin eteemme tunti, kunnes mies päätti että oli pakko lähteä käymään jossakin edes syömässä, koska täällä aika vaan matelee.. Emme voi kuitenkaan tehdä mitään ja kyllä meille soitetaan mikäli meitä kaivataan. Muualla aika menisi nopeammin. Kävimme kurkkimassa lastenosastolla, jonne poika sitten leikkauksen jälkeen viedään toipumaan. Ainakin tiedämme missä sitten tulemme seuraavat päivät ja yöt viettämään..
Lähdimme tästä käymään Keljonkankaan ABC:tä, ruokapuolella oli tarjolla vielä aamiainen, mutta jäimme odottamaan a´la Cartea. Kävimme odotellessamme kaupan puolella ostamassa vielä herkkuja ja eväitä sairaalaan, onneksi tiesimme etukäteen että siellä on käytössä kahvin/teen keitto mahdollisuus sekä jääkaappi. Oli mahdotonta ostaa mitään syötävää kun ei tehnyt mieli mitään.. Vaikkakin maha murisi jo tässä vaiheessa niin että pakko oli syödä. Koko ajan tuli vahdittua kännykkää ja kokeiltava toimiihan se, mies jo meinas hermostua että ne soittaa jos on joku hätä, mutta mitään hätää ei ole!.. Lopulta saatiin ruokakin tilattua ja syötyä napa täyteen. Sen jälkeen ei kyllä enää mietitty mitä tehdään vaan suunnattiin hiljaisuuden vallitessa takaisin sairaalalle.
Olimme sairaalalla n. 10.45 ja odotushuoneessa minuutit vain matelivat. Tuntui ettei mitään tapahtunut ja ettei aika vain mene eteenpäin. Aika todellakin meni nopeammin muualla. Odotettiin vajaa 40 min kun anestiahoitaja tuli juttelemaan kanssamme että leikkaus on mennyt hyvin ja että poika on tuotu tuohon seinän taakse. Hän nukkuu vielä, joten odotellaan hetki ja sitten päästään katsomaan. Leikkauksessa ei ollut ongelmia ja nukutus oli toiminut hyvin. On laittanut pojalle epiduraalin, jotta lonkan seutu olisi mahdollisimman puutunut kipujen ollessa vielä pahat.
Meni 10 min kunnes hoitaja huusi meitä sermin luota, poika yrittää heräillä. Viereen kun päästiin poika oli niin sekava, että pahaa teki. Kyyneleet vain valuivat pitkin poskia, enkä edes tajunnut sitä ennen kuin mies anto paperin.. Poika oli sekasin kuin seinäkello, yritti nousta ylös, pyöri ympäri niin että kaikki letkut oli solmussa ja joku laite alkoi piippaamaan ongelmista ja anestiahoitaja päätti että annetaan vielä hiukan lääkettä, jotta uni jatkuisi hiukan, jotta sekavuus hiukan hellittäisi.. Onneksi antoivat, sillä poika rauhottui silmissä, mutta valitti kipuja edelleen. Epi nostettiin kakkosesta neloseen ja tippumista lisättiin. Sai myös särkylääkkeitä suoraan suoneen. Aivan kamalaa nähda kun toiseen sattuu, vaikkakin se tässä tilanteessa oli tiedossa ja ymmärrettävää. Mutta täytyy silti nostaa peukut ylös, miten nopeasti lääkkeet annettiin. Ei ainakaan tarvitse täällä kivuissaan olla, siitä pidettiin kyllä huoli..
Nukkui siis hetken vielä pidempään, kunnes valitti että on jano. Sai pillimehun, jolla testattiin ensin tuleeko pahaa oloa, kun mitään ei tullut sai ensin särkylääkkeet suun kautta, juoda mehun loppuun ja sitten jäätelöä kipeään kurkkuun. Katsottiin elokuvaa ja pojalla olikin jo nälkä. Sai leivän, muttei jaksanut haukata kuin pari haukkua. Kirurgit kävi moikkaamassa ja selittivät, että kaikki meni just niin kuin piti. Kerrankin operaatio meni niin kuin oli suunniteltu eikä mitään ongelmia tullut. Nukutuksessa olivat kokeilleet jalan liikkeitä ja ne on saatu normalisoitumaan eli kunhan tästä parannutaan niin jalan pitäisi liikkua aivan samalla tavalla kuin toisenkin (ilman puolieroja!) Reisiluun pää katkaistiin, aseteltiin paremmin kuoppaansa ja iskettiin rautalevyn ja ruuvien avulla kiinni. Levy on isompi kuin mitä olivat suunnitelleet, mutta se kestää pojan painon, joten kun kivut antavat myöden voi lähteä sillä suoraan kävelemään. Ihanaa! Vielä tästä pelaaja saadaan..
Lopulta sitten kiput saatiin tasattua, poika alkoi olemaan jo hereillä ja "hyvä vointinen", joten saatiin lippu lastenosastolle.
Osastolta tuli 2 hoitajaa hakemaan poikaa, joka itse punnersi heräämön pediltä toiselle. Osastolla oltiin n. 14.20 ja siellä paras hetki oli telkkarin katselu. Poika lepäsi, söi vähän leipää ja torkkui. Hoitajia tuli ja meni. Kipuja on aina kun pitää liikkua. Pojalla oli ikävä sisaruksiaan, joten suunnitelmista poiketen he tulivat käymään pikaisesti (ensin meinattiin että tulisivat vasta huomenna). Sairaalan ruoka ei kauheasti maistunut, mutta eipä se miltään kyllä maistunutkaan.. Anoppi toi piristykseksi tulppaaneja, minulle. :) Sisarukset innostuivat telkkarin "non-stopppina" tulevista lastenohjelmista. (Näkyi siis Nelosen Nappula ja MTV:n Juniori.. eikä ne nyt ihan non-stoppia ollut, mutta päällä kuitenkin koko ajan, viihdykkeenä ;)) ja olihan tuolla huoneessa kuitenkin kirjoja, lehtiä ja väritysjuttuja. Tulevat kuulemma huomennakin..
Perrinin kuva piti saada heti ekana esille, aitiopaikalle ja malttamattomana odotetaan hänen huomista vierailuaan...!!! <3
Onneksi yö meni kivuitta ja nukuttiin melko hyvin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hipsula kiittää kommenteista!